3. tammi, 2022

Muistoja Karpaateilta osa 56. Uhkarohkea merikarhu

 

Muuttaessani Merikarvialle 1985 oli selvää, että ennemmin tahi myöhemmin tulee vene hankittavaksi. Toinkin Karviasta Alakosken Laurilta ostetun pienen puisen ja nopeakulkuisen soutuveneen. Siihen laitoin 4 hv.n perämoottorin. Perä painui lähes veden tasolle, kun sillä Karvianjoen suistosta ajelin ulapalle. Ihmiset katselivat kauhunsekaisin tuntein veneilyäni. Tutummat sanoivat, jotta vie takaisin Karviaan, suopeltojen jyrkkäreunaisiin ojiin tuo sopii, muttei merelle. Teetätin isomman tasaperäisen Kankaanpään Veneskoskella veneveistämöllä. Siinä olikin sitten jo 20 hv.n yamaha perämoottorina ja maisemat vaihtuivat.

Olin saanut eräältä isännältä venepaikan Karvianjoen alajuoksulta, siitä sitten laskettelin merelle. Mieleni kuitenkin teki keskimooottorilla varustettua kalastajapaattia.

Sellaisen 6 x 2 m löysinkin Olumpian keskimoottorilla. Moottori oli bensiini/petrooli käyttöinen, mutta bensiinillä ajoin. Kammesta väännettiin käymään ja ”ryyppy” annettiin kupista suoraan sylinteriin. Meno oli tasaista ja moottorin käyntiääni mieltä hivelevää.

Eräänä iltapäivänä nousi myrsky ja olin kuullut kyseisten paattien olevan mitä parhaimpia, niin tuulessa kuin tuiskussa. Puin kelluntaliivin päälleni lähtiessäni puksuttelemaan kohti alajuoksua ja avomerta. Muut tulivat rantaan päin ja minä menin kohti avomerta. Ajoin päin myrskyävää merta, horisontti katosi aina aaltojen pohjalle tullessa, silloin näkyi vain vettä. Aallon harjalle tullessa aloin ymmärtää pikkuhiljaa tehneeni virheen, viimeistään siinä vaiheessa, kun yritin kääntää venettä takaisin päin.

Vene oli avovene ja kun yritin kääntää sitä, niin aallot löivät kyljen yli vettä sisään. Vaarana oli moottorin sammuminen ja magneeton kastuminen. Toisella kädellä pidin kiinni peräsimestä ja toisella lippasin vettä ämpärillä  henkeni edestä. Viimeistään nyt tiesin tehneeni uhkarohkeudessani hengenvaarallisen virheen lähtiessäni tähän seikkailuun.

Järki kehoitti ottamaan rauhallisesti, toimimaan, ei panikoimaan, mieti, mieti…  Kun olin melkein aallon harjalla työnsin ennakoivasti Olumpian kaasuvivun pohjaan ja käänsin kaksin käsin peräsimestä. Vene oli kääntynyt hieman yli puolittain, kun seuraava aalto iski takaviistosta vettä niskaani, mutta ei kuitenkaan moottorin päälle. Luovien aaltojen välissä pääsin ensimmäisen vastaan tulleen saaren takapuolelle myrskyä piiloon ja ankkuriin.

Parin tunnin odottelun jälkeen myrsky oli laantunut niin paljon, että uskalsin lähteä kohti rantaa. Vakuuttelin itselleni hiljaa, että sai tällaisista konstailuista olla viimeinen kerta. Ja olikin. Jälkeenpäin luin, että mittausasemilla hetkelliset myrskylukemat olivat olleet ennätystasolla.