11. marras, 2019

Ajasta ikuisuuteen. Epilogi

 

Palvelukoti 10.11.2019 Olen menossa tapaamaan äitiäni, joka on ollut runsaan kaksi vuotta palvelukodissa. Pyrin käymään niin usein, kuin se vain on mahdollista. Hän pystyisi ruumiin kunnon puolesta hyvinkin asumaan kotona, mutta muistipuoli ei ole kunnossa. Hän kyllä tuntee ihmiset edelleen.

Istumme äidin huoneessa ja vaihdamme kuulumisia. Asiat käydään joskus useampaankin kertaan läpi. Muistisairaan kanssa eletään tilanteen vaatimalla tavalla ja hänen ajassaan, Muu on turhaa ja ahdistaa suotta. 

Aina välillä tulee hiljaisia hetkiä. Äiti katsoo ikkunasta ulos ja minä katson häntä, Näen vuosikymmeniä raskasta työtä, huolehtimista perheestä. Ei valitusta huonoista oloista tai kovasta työstä. Elettyä elämää ja tyytyväisyyttä siihen vähään mitä on ollut. 

Isän kuoleman jälkeen alkoi paskamyrsky. Oli päivänselvää miten minun kuului toimia, seisoin eturintamassa ottamassa suurimmat kokkareet vastaan, jotta äitini säästyi edes osalta. Sitä kesti muutaman vuoden ja rauhoittui sitten. Näin äiti sai viettää melkein kaksikymmentä vuotta kotona, oman onnensa seppänä. Siitä hän aina iloitsi. Mottoni on ollut ja on edelleen, että jos voin tuoda jotain positiivista lisää hänen elämään, niin sen teen. 

Olen hyvilläni, että sain olla apuna, silloin kun äitini eniten tarvitsi tukea. Aika tietysti oli kovaa, kun lähimenneisyydessä oli omaakin perhettä koetellut tragedia.

Mikä parhainta voin illan tullen kallistaa pääni tyynyyn tietäen, että vanhempieni suhteen mikään ei jää vaivaamaan.