5. marras, 2019

Ajasta ikuisuuteen osa. 1/5

 

Oli Joulupäivän aamu vuonna 1998. Heräsin klo 06.30 ja tulin rappuset alas omakotitalon yläkerran makuuhuoneesta. Vieläkin kuulen tuon tutun narahduksen, joka tuli aina rappusten keskivaiheilla. Eteisaulan pöydällä huomioni kiinnittyi lankapuhelimen numeronnäytön vilkkuvaan punaiseen valoon. Se tarkoitti, että oli tullut puhelu. Painoin nappia ja numeron nähdessäni tiesin, että tämä oli se, mitä olin pelännyt ja osannut odottaa. Takaisin soitolla ei olisi nyt kiire. Keitin kahvit ja join mukillisen, sitten menin ulos ja polttelin kaksi savuketta peräjälkeen. Nyt olisi aika soittaa takaisin...

Hommasin syntymäkotiini varmaan 15 vuoden ajan jouluporsaat kasvatettavaksi. Vanhempani kun niin halusivat. Porsaat sain sopivasti ostaa ammatistani johtuen. Alkuvuosien ajan ne ruokittiin viljalla ja tiivisteellä, mutta kun se oli vaivalloista ja ostaen jopa kallista, niin hommasin myös rehut. Ystäväni oli rehutehtaan palveluksessa, näin ollen sain myös rehut mukavasti. Veljenpojat olivat myös monesti ratkaisevana apuna, kun purupohja piti uusia. Purupohjalla kasvattaminen oli Hollannista lähtöisin oleva tapa, joka onnistui varsin hienosti, kun neliöitä oli riittävästi ja kyseessä pieni sikamäärä. Puru käännettiin aluksi kerran kaksi kuukaudessa talikolla, myöhemmin joka viikko. Puru paloi hitaasti ja imi virtsan ja siinä olevan ammoniakin. Ilma oli raikasta ja eläimet viihtyivät todella hyvin.

Alkuvuosina porsaat otettiin jo keskikesällä, johtuen vanhanajan imellysruoasta. Tuli aika,  jolloin totesin äidilleni ruokinnan olevan liian vaivalloista. Ostin Croban vapaaruokkijan, jossa oli myös vesinippa. Sen sai täytettyä karsinan ulkopuolelta 2-3 päiväksi kerrallaan. Näin oli sian kasvatuksessa siirrytty tehokkaampaan aikaan ja porsaatkin voitiin ottaa vastaa elokuun loppupuolella. Silti niiden lihat painoivat yleensä yli 100 kg. Näistä antimista pääsi nauttimaan myös muu sisarusparvi.

 

To be continued…