31. elo, 2019

Vuodet vierii

Esikoiseni, rakkaan tyttäreni menehtymisestä tulee tänään kuluneeksi 23 vuotta. Hän täyttäisi loppusyksystä 31 vuotta. Onnettomuus, jossa vastapuolena oli katsastamaton ja lähes jarruton kuorma-auto koitui kohtalokkaaksi pienelle pyöräilijälle.

Kuljettaja vaimoineen (olivat molemmat autossa) jäi tuntemattomaksi sikäli, etteivät he milloinkaan olleet missään yhteydessä. Se asia minua vaivasikin, kunnes kävin miestä tuijottamassa silmästä silmään. En syyllistynyt vihapuheeseen ja käyttäydyin korrektisti. Nämä asiat olin vannottanut itselleni. Vuosien vieriminen auttoi myös asiaa.

Perheeseen tragedia tietysti jätti lähtemättömän jäljen. Kaikkia seuraamuksia ei voinut tietää, eikä ymmärtää. Vuosikymmenten jälkeen näkee asiat jo paremmin. Sukulaisten kanssa asiasta puhuttaessa on myös avautunut se seikka, miten vahvasti moni heistä koki asian. Ilman kyyneleitä ei vieläkään mummut tai vaarit asiasta keskustelleet. Silloin, kun elossa vielä olivat. Enää on yksi isovanhempi.

Astelin syntymäkotini pellolle, vanhalle ladolle. Olen siellä käynyt ennenkin näinä vuosina. Käynti ladolla tuo muistot tapahtumasta liiankin elävästi mieleen ja tunteet nousevat väistämättä aina pintaan.  Siinä se on ollut yli 20 vuotta.

On aika pyyhkiä silmäkulmat ja palata takaisin. Elämä jatkuu.