31. elo, 2018

Elämä järkkyy

Tasan kaksikymmentäkaksi vuotta sitten perhettäni kohtasi tragedia, jota en kenellekään soisi.  Esikoisemme jäi katsastamattoman, jarruttoman kuorma-auton töytäisemäksi vt. 12.lla. Tyttäremme sai niin massiivisen iskun kypärästä huolimatta, että verenkierto aivoihin estyi, aiheuttaen aivokuoleman. Muistan kuin eilisen päivän, kun kelmeä, kylmäkiskoinen lääkäri tuli omaistenhuoneeseen ilmoittamaan, että saatte 15 min aikaa. Se oli aika, jonka saimme käyttää viimeisten hyvästien jättämiseen. Sitten piti poistua, koska elintoimintoja ylläpitävät koneet sammutettiin. En unohda milloinkaan tuota viisitoistaminuuttista. Pidin tytärtäni letkuineen päivineen sylissäni, tuuditin ja itkin.

Ainoa asia mitä saimme kotikaupunki Vammalalta oli kaksi tuntia kriisiapua, sen jälkeen meidät jätettiin oman onnemme nojaan. Myöskään tukiverkostoja ei ollut, sillä olimme juuri muuttaneet. Myöhemmin sain kyllä luovuttaa kaupungille korvauksetta 1/3 osan omakotitalon tontista suojelualueeksi ja 20 vuotta verotuloja. Tuolloin päätin, että kun aika on, karistan paikkakunnan pölyt jaloistani. Niin teinkin. Selvyyden vuoksi sanottakoon, että minulla jäi sinne monta hyvää ystävää. En siis tarkoita, että ihmisissä olisi ollut vika.

Apua saimme myöhemmin yllättävältä taholta. Heille olenkin ikuisesti kiitollinen, sillä heidän avulla saimme jälleen otteen normaalista elämästä. Tapahtuma kuitenkin jätti jälkensä niin perheeseen, kuin lähisukuun. Nämäkin asiat ovat valjenneet myöhemmin.

Olen kirjoittanut aiheesta ennemminkin ja siitä miten selviytyä jatkamaan elämää, koska se on kuitenkin sen arvoista. Sataprosenttisesti.