15. heinä, 2018

Muistoja Karpaateilta osa 27. Lahja

Setämieheni oli pieni ja pippurinen mies. Ensimmäinen hevonen oli Köpi, työhevonen jolla tehtiin pikkutilan töitä. Tätä ei setämieheni ollut opettanut työjuhdaksi. Taisi olla pappani Hermanni. Kun Köpistä aika jätti setäni halusi hevosen ja otti varsan, se sai nimekseen Sopu. Kunnollista hevosta hän ei siitä milloinkaan osannut opettaa. Setäni oli opettanut siitä kovasuisen ja niinpä hevonen huonosti totteli ohjaksia. Kävin sillä ratsastelemassa, se taisikin pollen suurin virka olla. Nuori kun olin, niin en puolijauhoista hevosta pelännyt, vaan karauttelin sillä viikonloppuisin. Joskus jopa katselemaan tyttöjä. Sellaisesta tilanteesta kyseinen kuvakin on. Yritin tehdä vaikutusta, niin kuin vain miehenalku voi.

Kyseinen hevonen kuoli muistaakseni ähkyyn tahi jonkinlaiseen suolisolmuun. Jälleen setämiehen täytyi saada varsa itselleen. Siitä ei tullut mitään. Hän ei yksinkertaisesti voinut virmalle varsalle mitään. Hän keksi kuitenkin oivan ratkaisun tilanteeseen lahjoittamalla hevosen minulle. Olin tuolloin yhdeksäntoistavuotias. Hevosen nimi oli Lento. Siitä joskus myöhemmin lisää.