27. helmi, 2017

Mistä löytyy se valo ja halu?

 

 

  

Otsikkona oleva kysymys oli tullut sähköpostiini edellisen blogini perusteella. Yritän pohtia asiaa hieman, vaikken mikään mestari tässä luule olevani. Yhtäkkiä voisi tietysti todeta, ettei löydy mistään, jos niitä kerran ei ole. 

Ensimmäinen ja tärkein asia mielestäni on tapahtuneen käsittely. Toisin sanoen puhuminen asiasta. Yhä uudelleen ja uudelleen. Tämä vaatisi erittäin hyviä tukijoukkoja. Toiseksi, suru on surtava. Näin se menee, ellei sitä tee, niin se on jossain elämän vaiheessa vastassa. Se on patona, tukkona elämässä. Ei ole kuitenkaan yhtä oikeaa tapaa tai aikamäärettä. Jokainen tavallaan.

Jossain vaiheeessa kuvaan pitäisi tulla myös oma halu selviytyä ja jatkaa. Moottorina voi toimia muut lapset tai ihmis-suhteet. Itselläni ratkaiseva tekijä oli ajatus siitä, että mitä edesmennyt lapseni haluaisi minun tekevän. Siihen oli helppo vastata.

 

Mitä sitten, kun omat voimat eivät kerta kaikkiaan riitä ? Silloin pitäisi olla lähiomaisia, ystäviä, jotka osaisivat hankkia apua. Taivutella avuntarvitsijaa, mennä ehkä mukaan. Se on kuitenkin vain pieni pala pois auttajan elämästä. Nykyään löytyy hyviä palveluja, eikä niistä hullun leimaa otsaan saa.