3. kesä, 2012

Kadonneen jäljillä

Kirjoitin aiemmin maaliskuun lopussa kuolleesta lapsettomasta tädistäni. Klapitalkoiden päätteeksi jokunen viikko sitten, kävin äitini ja enoni kanssa tyhjäämässä tädin vuokra-asuntoa. Päivän päätteeksi lämmittelin pihasaunaa mummolassa ja siinä välissä aloin tutkia jätesäkkiin tunkemiani papereita. Papereista löysinkin varsinaisen pommin. Lapseton "vanhapiika" olikin joskus sotavuosina saanut lapsen, jonka hän syystä tai toisesta oli antanut adoptioon. Yllätys oli sanoinkuvaamaton. Kaikki ne vuosikymenet hän oli asian pitänyt tarkoin salassa kaikilta. Ei edes myöhempinä dementian vuosina siitä mitään lipsahtunut. Ilmeisesti traumaattinen kokemus oli saanut hänet sulkemaan asian mielestä pois. Tuskin asian kanssa muuten olisi voinut elää. Silti sen on täytynyt jäytää.

Siitä alkoi viikkoja kestänyt selvitystyöni. Hänen lapsensa oli kuitenkin jo kuollut, se oli ensimmäinen pettymyksen aihe. Päivä kuitenkin kirkastuu aina. Lapsenlapsia oli kaksi kappaletta. Nyt olen tavannut heidät molemmat. Sukuun tuli kaksi uutta henkilöä ja mikä parasta, tätini tarinaa jatkuu heidän kauttaan. Eikä ollenkaan huonolla tavalla.