14. huhti, 2012

In Memoriam

Eilinen päivä oli sellainen, joita jokaisen ihmisen kohdalle tulee, mutta niitä ei toivota. Kuitenkin ne ovat väistämättömiä elämän kiertokulussa meidän jokaisen kohdalla. Olin siis hautajaisissa. Tätini kuoli 87-vuotiaana. Sanoimme häntä yleensä "vanhapiiaksi", tosin ei koskaan hänelle itselleen. Lapsuuttani muistellesssa täytyy todeta, että täti kuului masinistien joukkoon. Yksinäisenä naisihmisenä hän osti kuusikymmentäluvun lopulla uuden Volsgwagen henkilöauton. Vähän aiemmin hän oli käynyt autokoulun. Kuusikymmentäluvulla auton ja autokortin omistava nainen oli vielä kohtuullisen harvinainen tapaus. Hän teki elämäntyönsä karjantarkkailijana. Auto palvelikin hyvin siirtymisiä tilalta toiselle. Tätä ennen oli käytössä ollut mopedi.

Kesäloman tullessa täti  saapui syntämäkotiini volkkarilla. Sitä kylän äijätkin kävivät ihmettelemässä. Tuona kesänä pääsin ensimmäistä kertaa sukuloimaan keskipohjanmaalle. Autokyydillä tietenkin. Myöhemmin täti lähti yksin Kanadaan sukuloimaan, eno kun asui siellä. Siinä oli sukulaisilla pohtimista, että miten noin kauas uskaltaa lähteä ja vielä ihan yksin. 

Hänellä ei ollut omia lapsia, siksi me pojankoltiaiset saimme aina hänen jakamattoman huomionsa. Tuliaisia oli aina jokaiselle,yleensä vaatteita  ja hieman karamelliakin. Jouluksikin tuli jokaiselle aina jotakin. Odotimme hänen vierailujaan aina kovasti.

Tätini oli oman tiensä kulkija. Avulias sisarensa suurperhettä kohtaan monin eri tavoin. Hän oli sitkeä, suomalaisen naisen perikuva, loppuun saakka.